JAZZIN SYVIN OLEMUS ON TUNTEMATON

Kuuntelen Miles Davisin hienoa My Happy Valentine- konserttijulkaisua vuodelta 1964. Olen aina halunnut soittaa jazz-bändissä, mutta en ole opiskellut riittävästi improvisaation jaloa taitoa. Sen kuitenkin tiedän, että jos olisin sen tehnyt, tietäisin paljon enemmän verkostotoiminnan syvimmästä olemuksesta.

Milesilla on orkesterissaan itsensä lisäksi neljä muuta soittajaa: pianisti, basisti, rumpali ja saksofonisti.. Otetaanpa levyltä All Blues-kappale analysoitavaksi. Se alkaa bassoavauksella duu-du-duu-du-duu-du-duu-du, johon liittyy piano soinnutuksellaan ja saksofoni obligatollaan, rumpujen kehitellessä hi-hatilla omaa teemaansa. Lopulta Milesin trumpetti astuu mukaan kuvaan, ja jatkaa vielä hetken aikaa kappaleen ”sävellettyä” osuutta. Tässä vaiheessa kaikki muusikot tietävät 1) kenelle soitetaan 2) miksi soitetaan 3) mikä on soitettava kappale ja sen historia 4) mikä on kappaleen soinnutus ja 5) miten alkustemma soitetaan yhdessä.

Sitten se alkaa. Miles siirtyy aidan toiselle puolelle. Kukaan ei ole soittanut seuraavaa improvisaatiota samalla tavalla ennen eikä sen jälkeen, ei edes hän itse. Enkä tarkoita että se olisi hyvä tai huono. Se nyt vain on Carpe Diem. Tässä vaiheessa testataan muiden muusikoiden taito seurata maestroa. Kaikkien tulee kuunnella herkällä korvalla Milesin soittamista. Heidän tulee pyrkiä ennakoimaan mitä tulee seuraavaksi, jotta he pystyisivät tukemaan ja vahvistamaan improvisaatiota omalla improvisoinnillaan. Tässä hommassa pitää olla täydellisesti läsnä ja verkottua sekunnin sadasosissa muiden muusikoiden kanssa.

Peruskompin osalta avainasemassa on basistin ja rumpalin yhteistyö yhdistettynä kulloiseenkin improvisaatioon. Seuraavana onkin vuorossa pianistin osuus. Tässä vaiheessa kappaletta ei enää juurikaan tunnista alkustemman teokseksi. Soinnuistakin on jäljellä vain pieniä rippeitä (A13, DDim, C7-9 jne.). Jos jokin soittaja nyt tippuu kelkasta, vaikea on uskottavasti nousta enää takaisin.

Kun on intohimoa, ei tarvita motivaatiota. Tätä vapaaehtoisen verkottumisen intohimoa löytyy hyvissä jazz-bändeissä. Vaikka Kari Peitsamokaan ei löytänyt jazzin syvintä olemusta, se antaa kuitenkin meille esimerkin siitä, mitä verkostoituminen tarkoittaa. Onko teillä muita analogioita, jotka auttaisivat ymmärtämään ja kehittämään verkostoissa toimimista?  

PUHU NIIN, SINUA KUUNNELLAAN

Eräässä kappaleessaan Juice Leskinen toteaa, että "olen elämäni aikana nauttinut niin paljon sallittuja lisäaineita, että olen itsekin enää sallittu lisäaine". Analogisesti: olen kolunnut niin paljon erilaisia kouluja ja kursseja, että luulisi sitä jo puheen irtoavan tilaisuudessa kuin tilaisuudessa.

En tiedä tarkalleen, mikä on tilanne tällä hetkellä, mutta ainakaan minun aikanani missään opinahjossa ei opetettu retoriikkaa eli puhetaitoa. Retoriikka kehitettiin alun perin antiikin Kreikassa  ja myöhemmin antiikin Roomassa. Puhetaito ei ole pelkkää kaunopuheisuutta, vaan sisältää myös yleisemmin kyvyn ilmaista itsensä ja viestiä toisille tarkoituksensa. Alun perin sillä tarkoitettiin nimenomaan oppia menestyksekkäästä poliittisesta puhumisesta.

Valitettavasti huonoimman puheen olen kuullut juuri valtakunnan poliitikon suusta. Kyseessä oli erään kaupungin 50-vuotisjuhla muutama vuosi sitten. Mainittu poliitikko oli kutsuttu tilaisuuteen juhlapuhujaksi. Puheen pituus oli runsas 30 minuuttia (ei ollut ilmeisesti aikaa tehdä lyhyempää - Goethe) Kohderyhmää puhe kosketteli ainoastaan viimeisen lauseen verran: "Sydämelliset onnittelut viidettäkymmenettä vuottaan juhlivalle kaupungille!" Muu osa puheesta oli suunnattu muutamalle median edustajalle. Siinä kerrattiin ajankohtaisia poliittisia teemoja.

Jos retoriikkaa ei opeteta, sitä ei myöskään osata käyttää vaikuttamisen ja kuulijoiden vaikuttumisen välineenä. Aristoteles erotti kolme syytä, jotka saavat aikaan puheen vakuuttavuuden: itse puhe (logos), puhujan luonne (ethos), ja puhujan mielentila tai tunteiden ilmaisu (pathos). Logos sisältää kielenkäytön ja sananvalinnat argumenttia muodostettaessa. Ethos keskittyy siihen, missä määrin puhujan henkilö kykenee saamaan yleisön vakuuttuneeksi siitä, että hän on uskottava. Pathos sisältää sen, missä määrin puhuja laittaa omia tunteitaan peliin ja yrittää vedota kuulijoiden tunteisiin saadakseen heidät puolelleen. Hyvin usein, kuten mainitsemassani esimerkissä, puheet on rakennettu pelkästään logoksen varaan. Ei toimi.

En halua tässä yhteydessä ruveta"besserwisseriksi" puheen pitämisen osalta, mutta tuon huoleni esille siitä, että jos muillakin on sama havainto puhetaidon opettamattomuuden suhteen, saatamme olla pulassa, ja ainakin alakynnessä. Jos retoriikkaa ei osata käyttää, suomalaisilla jää yksi keskeinen verkottumisen ja vaikuttamisen väline käyttämättä niin oman porukan kiinteyttämisessä kuin kansainvälisessä vaikuttamisessa.

Tottakai, ammutuissa sanoissa pitää olla myös asiaa eikä pelkkää ethosta ja pathosta, mutta ilman niitä sanoma ei vain mene perille. Näyttäkäämme siis, että haluamme olla pitämässä puhetta, ja näyttäkäämme puhetta pitäessämme mitä tunnemme. Miettikäämme mitä sanomme ja etenkin kenelle sanomme..

Tilannetajuakin pitää olla mukana, kuten Adolf Ehnroothilla oli, kun hän piti puhetta kaatosateessa pataljoonalleen. Se sisälsi kaksi lausetta: "Parempi kuivat vaatteet kuin kuiva puhe. Kohottakaamme kolminkertainen eläköön-huuto Isänmaalle!".

Älkäämme siis olko sallittuja  logoilijoita vaan nykyajan Adolf Ehrnrootheja pitempienkin puheiden suhteen!.

"MENNÄÄNPÄS MOKOMAN SUON YLI, ETTÄ HEILAHTAA. SIELLÄ JO TOISET OVAT NAAPURIN ASEMISSA"

Otsikon sitaatti on kapteeni Kaarnan, kirjasta  Väinö Linnan, joka kertoi tarinan Tuntemattoman sotilaan. Josta tuli mieleen, että organisaatiot voidaan jakaa kuuteen eri kategoriaan suhtautumisessaan sosiaaliseen mediaan (some) ;) Eri kategoriat saattavat usein myös linkittyä toisiinsa.

1. Viihteellisyys

Tähän kategoriaan kuuluvat ihmiset katsovat somen toimivan ainoastaan viihdevälineenä, ja jolla on merkityksetön rooli orgaisaation tuloksen suhteen. Tällaisen organisaation lisäarvo tulee ruohonjuuritason osallistujien kautta. Ongelman muodostaa kuitenkin se, että johto ei anna ohjausta somen käyttöön liittyen.

2. Uhkalähtöisyys

Tällaisen näkökulman omaavat ihmiset näkevät somen olevan uhka organisaation tuottavuudelle, intellektuaalisella pääomalle, yksityisyydelle ja/tai johdon auktoriteetille. Sen voidaan nähdä antavan myös mahdollisuuden ohjeiden vastaiselle toiminnalle. Tällaiset organisaatiot eivät kannusta tai jopa kieltävät somen käytön.

3. Yliolkaisuus

Tämän näkemyksen omaavat henkilöt eivät enää pelkää somea, mutta he eivät ota sitä myöskään vakavasti. Organisaatio antaa some-teknologiat käyttöön perusohjeistuksella toivoen, että lisäarvo syntyy spontaanisti. Tällainen sotilaallisin termein kuvattu taktinen lähestymistapa onnistuu harvoin, koska strateginen näkemys puuttuu. Vaikka voitettaisiin kuinka monta taistelua - sota saatetaan hävitä.

4. Muotoileva

Tällä asenteella organisaation johto tiedostaa sekä yhteisöllisen toiminnan lisäarvon että strategisen lähestymistavan somen käytössä. Tähän vaiheeseen päästään valitettavasti vasta kolmen edellisen asenteen kautta. Nyt viimeistään tulisi aloittaa organisaation systemaattinen osaamisen kehittäminen.

5. Yhteensovittava

Yhteensovittavalla asenteella olevat ihmiset alkavat integroida lisäarvoa tuottavaa some-yhteisöä päivittäiseen työhönsä. Eivätkä pelkästään yksilöt vaan koko organisaatio kehittää ja tukee toimintaa. Samalla saavutetaan päivittäin onnistumisen elämyksiä yhdessä some-yhteisön kanssa.

6. Yhteensulautuva

Tämä vaihe on kehittynein ja toistaiseksi sangen harvinainen. Tällöin koko osallistuva some-yhteisö ymmärtää organisaation vision, mission, strategian ja arvot samalla tavalla. Kaikki sellainen toiminta, joka katsotaan tarkoituksenmukaiseksi, annetaan some-yhteisön arvioitavaksi ja työstettäväksi.

Valtion ja mikseipä myös yksityisen yritysmaailmankin puolella käydään paljon keskustelua siitä, mikä on yksisyisminän ja työssäolominän välinen suhde somessa. Minun kokemukseni on, että näitä ei voida erottaa, vaikka haluttaisiinkin.

Miksi? Koska tällöin sanoman uskottavuus ja luottamus yhdessä tekemiseen vähenee. Ei Kaarnakaan johtanut joukkojaan suon yli kapteenina vaan sinä persoonana, jona alaiset olivat oppineet hänet tuntemaan päivittäisessä koulutuksessa. Kaarnan kaaduttua Kariluoto ei olisi peloltaan lähtenyt johtamaan hyökkäystä, jos hän ei olisi oppinut luottamaan Kaarnan tilanteenarviontiin ja johtamiskykyyn henkilönä, ei kapteenina.

"Sanokaa mitä sanotte...tankki se on...".

VIESTINTÄ YLEENSÄ EPÄONNISTUU, PAITSI SATTUMALTA

Muita Osmo A.Wiion, viestinnän emeritusprofessorin varteenotettavia lakeja ovat
- joukkoviestinnässä ei ole tärkeätä se, miten asiat ovat, vaan miten asiat näyttävät olevan,
- uutisen tärkeys on kääntäen verrannollinen etäisyyden neliöön ja
- lähitulevaisuus yliarvioidaan ja kaukainen tulevaisuus aliarvioidaan.

Mutta takaisin otsikon esille tuomaan haasteeseen. Kuluneella viikolla saimme käytännössä tuta mikä on sähköyhtiöiden kyky viestiä. Samalla testattiin asiakkaiden kykyä etsiä/löytää viesti. Kolmas pohdittava asia etenkin kriisiviestinnässä on se, mikä on sanoman luotettavuus.

Keskeisin haaste viime viikolla oli luonnollisesti jo se, että pääosa viestimistä toimii sähköllä. Ja toiseksi siinä, että jos tiedote on kaatuneella palvelimella, siitä ei juurikaan ole hyötyä. Kolmanneksi voidaan pohtia sitä, miten järkevää on nykypäivän teknologialla kehittää 'point-to-point'-palveluja. Olisiko aika jo kypsä sosiaalisen median voimakkaammalle esiinmarssille kriisitilanteissa?

Mikä on sosiaalisen median nykyinen kriisiviestintäkyky? Minkä kuvan saat sellaisesta palvelusta, joka ensimmäiseksi haastaa sinut 'tykkää'-painikkeella, joka sinulla on kylläkin sen jälkeen mahdollisuus perua 'en tykkääkään'-painikkeella?  Kuvastanee sitä, mille käyttäjäkunnalle Facebook alunperin kehitettiin - viihteen välineeksi. Tärkeätä on kuitenkin se, että naamakirja on helpottanut ihmisten välistä kanssakäymistä, ja sen vahvuutena on nopea mahdollisuus kaksisuuntaiseen viestintään kaikkien kavereiden ja tarvittaessa koko maailman kanssa. Siis miten parantaa Facebookin uskottavuutta myös kriisiviestinnän välineenä?

Saimme lukea viime viikolla siitä, että myrsky vakuutti Fortumin Twitteriin mahdollisuuksista. @Fortum Oyj-seuraajien määrä kasvoikin nopeasti 1321:een (tätä kirjoitettaessa), mutta vain 1321:een. Tietystikään ei välttämättä tarvitse kirjautua 'seuraajaksi', jotta voisi lukea tiedotteita, mutta Twitterin tavoittavuus on toistaiseksi kuitenkin marginaalinen. Siis miten luoda laajempaa käyttäjäkuntaa Twitterille muutenkin kuin heikkojen signaalien nopeana vahvistajana?

Visiona kriisiviestinnässä voisi olla, että asiakkaat ja tuottajat toimisivat kriisitilanteessa symbioosissa. Asiakas toimii samalla kertaa sekä tiedon lähteenä että jopa ongelman ratkaisijana useille muille asiakkaille. Tuottaja on aidosti ja kaksisuuntaisesti mukana ajantasaisilla tiedotteilla ja vastauksilla, ja kysymyksillä.

Kääntäkäämme tämän vision toteutumisen myötä myös kaikki Osmo A.Wiion lait ylösalaisin vuonna 2012!

NÄIN JOULU INTISSÄ, OSA 3 - YHDESSÄ MUUN YHTEISKUNNAN KANSSA

Kerroin Facebookissa välillisesti tarinan osassa kaksi, että osallistuisin Jouluaaton kunniavartioon Hietaniemessä. Haluan jakaa kokemukseni kanssanne.

Saapuessani paikalle oli ruuhkaisaa, pimeää ja kosteaa. Seurakunnat olivat asettaneet vartioihin osallistuvien käyttöön Hietaniemen kappelin huoneen, jossa saimme toimintaohjeemme. Meidän kanssamme vartiotehtäviin iltapäivän aikana osallistuivat Helsingin Reserviupseeripiirin, Helsingin Seudun Sotaveteraanipiirin, Maanpuolustuskiltojen ja Helsingin Seudun Reserviläispiirin edustajia; Helsingin varuskunnan palkattua sotilashenkilöstöä; Helsingin Huoltoupseerikerhon, Sissikerhon ja Sinibarettien jäseniä sekä reservissä olevia kenraaleja ja everstejä. Viimeksi mainittuja johti amiraali Juhani Kaskeala.

Kun kello lähestyi kuuttatoista, asetuimme parijonoon yhdessä Sankariristille matkaavien kadettien kanssa. Lähdimme marssimaan kohti määränpäätämme. Satoi vettä, oli kuraista - en kiinnittänyt  asiaan huomiota koko tilaisuuden aikana.

Asetuttuamme omille paikoillemme vapauttaen reservissä olevat kenraalit, huomasin runsaslukuisen yleisön  ryhmittyneen sopuisasti puolikaareen vajaan kymmenen metrin päähän vartioimastamme Mannerheimin haudasta.

Havahduimme yhdessä tasan kello 16, kun Helsingin yhdistyneet mieskuorot aloittivat vieressämme ja kaiuttimien kautta kappaleen 'Laulu Suomen' - vaikuttava kokemus. Seuraavaksi luettiin jouluevankeliumi. Kuulin sen ensimmäistä kertaa aattona paljaan taivaan alla. Tunnetta ylläpitäen kuoro jatkoi kappaleella 'Jouluyö, juhlayö'.

Kenttärovasti toi hartauspuheensa aikana esille puheen ja ammuttujen sanojen merkityksen kanssakäymisessämme. Etenkin jouluna meidän tulisi ymmärtää sanojen 'anteeksi' ja 'kiitos' merkitys.

Vartiovuoromme lopuksi saimme vielä kuulla aina niin hienon Sibeliuksen Finlandian. Samalla saimme todistaa lukuisten suomalaisperheiden sytyttävän ja laskevan hautalyhdyt Mannerheimin haudalle. Tämä tilaisuus on todellakin yksi niistä, joka yhdistää meitä suomalaisia monella tavalla. Tiedän ystävien viestien välityksellä, että tällaisia tilaisuuksia järjestetään tänään ympäri Suomea.

Anteeksi ja kiitos kaikille sukulaisille, ystäville, tutuille ja sosiaalisen median seuraajilleni.

Rauhaisaa Joulua ja entistäkin parempaa yhdessäolon uutta vuotta.

VERKOSTON "PÄIVÄKÄSKY"

Osallistuin kuluneella  viikolla HAUS Kehittämiskeskus Oy:n järjestämään Tulevaisuuden Johtajat-ohjelman ensimmäiseen osioon. Kurssin teemana oli "Rohkealla johtajuudella voimaa valtiokonserniin". Ohjelman alussa osallistujilta kysyttiin, mitä odotamme kurssilta. Poikkeuksetta vastauksiin kuului verkottuminen ja poikkihallinnollisen yhteistyön vahvistaminen.

Johtamista tarkasteltiin monesta eri näkökulmasta. Eräässä alustuksessa esiteltiin  seitsemän johtamisen aluetta. Niitä olivat itsensä johtaminen, ihmisten johtaminen, tiedon johtaminen, uudistumiskyvyn johtaminen, osaamisen johtaminen, suorituksen johtaminen ja verkottumisen johtaminen. Jaoin luennon sisältöä reaaliaikaisesti Facebookiin ja Twitteriin. Vaikka kysymyksessä oli arki-iltapäivä, sain suoraa palautetta sovellusten kautta. Esimerkiksi johtamisen eri osa-alueiden osalta huomioitiin, että listasta puuttuu poisoppimisen johtaminen. Tärkeä havainto. Vaikka kategorioita voidaankin luoda monella tapaa eri lähtökohdista, listaukset toimivat kuitenkin ajattelun apuvälineenä. Tässä tapauksessa huomioni kiinnittyi etenkin verkottumisen johtamiseen.

"Analoginen" henkilökohtainen verkottuminen on tärkeintä, mutta samaan aikaan digitaalisen verkottumisen  merkitys kasvaa kasvamistaan. Diginatiiveilla reaali- ja virtuaalimaailma yhdentyvät kovaa vauhtia. Seuraavaksi on hyvä kysyä, mikä on verkottumisen tarkoitus? Ja kun tarkoitus on löytynyt, miten verkostoa voidaan  hyödyntää tavoitteen saavuttamisessa? Eli pelkkä verkottumisen johtaminen ei riitä. 

Samalla pitää olla nöyrä sen suhteen, mitkä ovat mahdollisuudet verkoston johtamiseen perinteisessä mielessä. Verkosto ei ole hierarkkinen. Osallistujien tulee kokea yhteistä imua - "flow'ta" - asiaan.   Jäsenilllä tulee olla aito halu tavoitteen mukaiseen kontribuointiin. Tällöin liikumme ensi sijassa tunnetasolla. Aktiivisten osallistujien pitää kokea, että heidän jakamallaan tiedolla on merkitystä, ja että he kokevat voivansa vaikuttaa yhteisen asian ratkaisuun. 

Viime sotien aikana koko Suomen kansa pyrittiin tavoittamaan Mannerheimin päiväkäskyjen kautta. Jokainen sana oli punnittu etenkin tunnetason vaikuttavuuden kautta. Päiväkäskyjen sanat ovatkin jääneet elämään suomalaisten kollektiiviseen muistiin eikä vähiten Talvisodan ensimmäisen päiväkäskyn sanat.http://www.mannerheim.fi/pkaskyt/pk1_39.gif


Nykypäivän kriisejä hallittaessa tällaisia päiväkäskyjä tulee julkaista nimensä mukaisesti päivittäin, mieluummin tunnettain. Samalla kanssakäymisen tulee tarkoitusperänsä ja mahdollisuuksien mukaan olla interaktiivista, jolloin otsikko ei ehkä enää voikaan olla päiväkäsky.

SANAN VALTA TAI SITTEN EI?

Edellisessä blogissa pohdimme kulttuurillisten erojen haasteita tiedon jakamisessa. Nyt haluan sukeltaa hieman syvemmälle. Samalla, kun maailma tietotekniikan avulla yhdistyy, se myöskin eriytyy. Eri tieteenalat pyrkivät yhä syvempään tietämyksen tasoon omalla alueellaan globaalisti. Samassa yhteydessä vannotaan - ja mielestäni tulee vannoa - yhteisen tekemisen nimeen.

Mitä tästä seuraa? Kullekin toimialalle kehittyy oma, yhä spesifisempi kieli, joka väistämättä eriytyy muiden toimialojen kielestä. Tästä seuraa, että kun halutaan toimia yhdessä,  pitää jokaisen organisaation osata operoida kahdella toisistaan eroavalla "kielellä". Toinen on tarkoitettu organisaation sisäiseen käyttöön ja toinen ulkoiseen, yhteiseen keskusteluun.

Äsken kerrottu pätee etenkin ICT- maailmaan. Vaikka en ole itse saanut toimia nykyisessä tehtävässäni vasta kuin vajaat puoli vuotta, olen jo saanut kokea sen. Briiffatessani äskettäin esimiehiäni eräässä tilaisuudessa, minut keskeytettiin kesken esitykseni kliimaksia: "Kuule Harri, nyt en tajua tästä yhtään mitään..." Syynä ei ollut esimiesteni ymmärryksen puute, vaan kielenkäyttöni. Sotilaallisesti kysymyksessä on osata erottaa teknologinen  ja operatiivinen kielenkäyttö toisistaan.

Vertauksena urheilumaailmasta käyköön vaikka juoksumaton toiminnallisuus. Teknologisesti orientoituneet puhuvat juoksumaton säädöistä, nopeuksista, juoksukulmista ja sähkönkulutuksesta. Operatiivisesti orientoituneet puhuvat siitä, miten ja missä aikayksikössä kuntosi kohoaa mattoa käytettäessä.

Tässä toinen esimerkki sanan vallasta

Mitä ajatuksia ja omia havaintoja sinulla on sanan vallasta? ;)