JAZZIN SYVIN OLEMUS ON TUNTEMATON

Kuuntelen Miles Davisin hienoa My Happy Valentine- konserttijulkaisua vuodelta 1964. Olen aina halunnut soittaa jazz-bändissä, mutta en ole opiskellut riittävästi improvisaation jaloa taitoa. Sen kuitenkin tiedän, että jos olisin sen tehnyt, tietäisin paljon enemmän verkostotoiminnan syvimmästä olemuksesta.

Milesilla on orkesterissaan itsensä lisäksi neljä muuta soittajaa: pianisti, basisti, rumpali ja saksofonisti.. Otetaanpa levyltä All Blues-kappale analysoitavaksi. Se alkaa bassoavauksella duu-du-duu-du-duu-du-duu-du, johon liittyy piano soinnutuksellaan ja saksofoni obligatollaan, rumpujen kehitellessä hi-hatilla omaa teemaansa. Lopulta Milesin trumpetti astuu mukaan kuvaan, ja jatkaa vielä hetken aikaa kappaleen ”sävellettyä” osuutta. Tässä vaiheessa kaikki muusikot tietävät 1) kenelle soitetaan 2) miksi soitetaan 3) mikä on soitettava kappale ja sen historia 4) mikä on kappaleen soinnutus ja 5) miten alkustemma soitetaan yhdessä.

Sitten se alkaa. Miles siirtyy aidan toiselle puolelle. Kukaan ei ole soittanut seuraavaa improvisaatiota samalla tavalla ennen eikä sen jälkeen, ei edes hän itse. Enkä tarkoita että se olisi hyvä tai huono. Se nyt vain on Carpe Diem. Tässä vaiheessa testataan muiden muusikoiden taito seurata maestroa. Kaikkien tulee kuunnella herkällä korvalla Milesin soittamista. Heidän tulee pyrkiä ennakoimaan mitä tulee seuraavaksi, jotta he pystyisivät tukemaan ja vahvistamaan improvisaatiota omalla improvisoinnillaan. Tässä hommassa pitää olla täydellisesti läsnä ja verkottua sekunnin sadasosissa muiden muusikoiden kanssa.

Peruskompin osalta avainasemassa on basistin ja rumpalin yhteistyö yhdistettynä kulloiseenkin improvisaatioon. Seuraavana onkin vuorossa pianistin osuus. Tässä vaiheessa kappaletta ei enää juurikaan tunnista alkustemman teokseksi. Soinnuistakin on jäljellä vain pieniä rippeitä (A13, DDim, C7-9 jne.). Jos jokin soittaja nyt tippuu kelkasta, vaikea on uskottavasti nousta enää takaisin.

Kun on intohimoa, ei tarvita motivaatiota. Tätä vapaaehtoisen verkottumisen intohimoa löytyy hyvissä jazz-bändeissä. Vaikka Kari Peitsamokaan ei löytänyt jazzin syvintä olemusta, se antaa kuitenkin meille esimerkin siitä, mitä verkostoituminen tarkoittaa. Onko teillä muita analogioita, jotka auttaisivat ymmärtämään ja kehittämään verkostoissa toimimista?  

PUHU NIIN, SINUA KUUNNELLAAN

Eräässä kappaleessaan Juice Leskinen toteaa, että "olen elämäni aikana nauttinut niin paljon sallittuja lisäaineita, että olen itsekin enää sallittu lisäaine". Analogisesti: olen kolunnut niin paljon erilaisia kouluja ja kursseja, että luulisi sitä jo puheen irtoavan tilaisuudessa kuin tilaisuudessa.

En tiedä tarkalleen, mikä on tilanne tällä hetkellä, mutta ainakaan minun aikanani missään opinahjossa ei opetettu retoriikkaa eli puhetaitoa. Retoriikka kehitettiin alun perin antiikin Kreikassa  ja myöhemmin antiikin Roomassa. Puhetaito ei ole pelkkää kaunopuheisuutta, vaan sisältää myös yleisemmin kyvyn ilmaista itsensä ja viestiä toisille tarkoituksensa. Alun perin sillä tarkoitettiin nimenomaan oppia menestyksekkäästä poliittisesta puhumisesta.

Valitettavasti huonoimman puheen olen kuullut juuri valtakunnan poliitikon suusta. Kyseessä oli erään kaupungin 50-vuotisjuhla muutama vuosi sitten. Mainittu poliitikko oli kutsuttu tilaisuuteen juhlapuhujaksi. Puheen pituus oli runsas 30 minuuttia (ei ollut ilmeisesti aikaa tehdä lyhyempää - Goethe) Kohderyhmää puhe kosketteli ainoastaan viimeisen lauseen verran: "Sydämelliset onnittelut viidettäkymmenettä vuottaan juhlivalle kaupungille!" Muu osa puheesta oli suunnattu muutamalle median edustajalle. Siinä kerrattiin ajankohtaisia poliittisia teemoja.

Jos retoriikkaa ei opeteta, sitä ei myöskään osata käyttää vaikuttamisen ja kuulijoiden vaikuttumisen välineenä. Aristoteles erotti kolme syytä, jotka saavat aikaan puheen vakuuttavuuden: itse puhe (logos), puhujan luonne (ethos), ja puhujan mielentila tai tunteiden ilmaisu (pathos). Logos sisältää kielenkäytön ja sananvalinnat argumenttia muodostettaessa. Ethos keskittyy siihen, missä määrin puhujan henkilö kykenee saamaan yleisön vakuuttuneeksi siitä, että hän on uskottava. Pathos sisältää sen, missä määrin puhuja laittaa omia tunteitaan peliin ja yrittää vedota kuulijoiden tunteisiin saadakseen heidät puolelleen. Hyvin usein, kuten mainitsemassani esimerkissä, puheet on rakennettu pelkästään logoksen varaan. Ei toimi.

En halua tässä yhteydessä ruveta"besserwisseriksi" puheen pitämisen osalta, mutta tuon huoleni esille siitä, että jos muillakin on sama havainto puhetaidon opettamattomuuden suhteen, saatamme olla pulassa, ja ainakin alakynnessä. Jos retoriikkaa ei osata käyttää, suomalaisilla jää yksi keskeinen verkottumisen ja vaikuttamisen väline käyttämättä niin oman porukan kiinteyttämisessä kuin kansainvälisessä vaikuttamisessa.

Tottakai, ammutuissa sanoissa pitää olla myös asiaa eikä pelkkää ethosta ja pathosta, mutta ilman niitä sanoma ei vain mene perille. Näyttäkäämme siis, että haluamme olla pitämässä puhetta, ja näyttäkäämme puhetta pitäessämme mitä tunnemme. Miettikäämme mitä sanomme ja etenkin kenelle sanomme..

Tilannetajuakin pitää olla mukana, kuten Adolf Ehnroothilla oli, kun hän piti puhetta kaatosateessa pataljoonalleen. Se sisälsi kaksi lausetta: "Parempi kuivat vaatteet kuin kuiva puhe. Kohottakaamme kolminkertainen eläköön-huuto Isänmaalle!".

Älkäämme siis olko sallittuja  logoilijoita vaan nykyajan Adolf Ehrnrootheja pitempienkin puheiden suhteen!.

"MENNÄÄNPÄS MOKOMAN SUON YLI, ETTÄ HEILAHTAA. SIELLÄ JO TOISET OVAT NAAPURIN ASEMISSA"

Otsikon sitaatti on kapteeni Kaarnan, kirjasta  Väinö Linnan, joka kertoi tarinan Tuntemattoman sotilaan. Josta tuli mieleen, että organisaatiot voidaan jakaa kuuteen eri kategoriaan suhtautumisessaan sosiaaliseen mediaan (some) ;) Eri kategoriat saattavat usein myös linkittyä toisiinsa.

1. Viihteellisyys

Tähän kategoriaan kuuluvat ihmiset katsovat somen toimivan ainoastaan viihdevälineenä, ja jolla on merkityksetön rooli orgaisaation tuloksen suhteen. Tällaisen organisaation lisäarvo tulee ruohonjuuritason osallistujien kautta. Ongelman muodostaa kuitenkin se, että johto ei anna ohjausta somen käyttöön liittyen.

2. Uhkalähtöisyys

Tällaisen näkökulman omaavat ihmiset näkevät somen olevan uhka organisaation tuottavuudelle, intellektuaalisella pääomalle, yksityisyydelle ja/tai johdon auktoriteetille. Sen voidaan nähdä antavan myös mahdollisuuden ohjeiden vastaiselle toiminnalle. Tällaiset organisaatiot eivät kannusta tai jopa kieltävät somen käytön.

3. Yliolkaisuus

Tämän näkemyksen omaavat henkilöt eivät enää pelkää somea, mutta he eivät ota sitä myöskään vakavasti. Organisaatio antaa some-teknologiat käyttöön perusohjeistuksella toivoen, että lisäarvo syntyy spontaanisti. Tällainen sotilaallisin termein kuvattu taktinen lähestymistapa onnistuu harvoin, koska strateginen näkemys puuttuu. Vaikka voitettaisiin kuinka monta taistelua - sota saatetaan hävitä.

4. Muotoileva

Tällä asenteella organisaation johto tiedostaa sekä yhteisöllisen toiminnan lisäarvon että strategisen lähestymistavan somen käytössä. Tähän vaiheeseen päästään valitettavasti vasta kolmen edellisen asenteen kautta. Nyt viimeistään tulisi aloittaa organisaation systemaattinen osaamisen kehittäminen.

5. Yhteensovittava

Yhteensovittavalla asenteella olevat ihmiset alkavat integroida lisäarvoa tuottavaa some-yhteisöä päivittäiseen työhönsä. Eivätkä pelkästään yksilöt vaan koko organisaatio kehittää ja tukee toimintaa. Samalla saavutetaan päivittäin onnistumisen elämyksiä yhdessä some-yhteisön kanssa.

6. Yhteensulautuva

Tämä vaihe on kehittynein ja toistaiseksi sangen harvinainen. Tällöin koko osallistuva some-yhteisö ymmärtää organisaation vision, mission, strategian ja arvot samalla tavalla. Kaikki sellainen toiminta, joka katsotaan tarkoituksenmukaiseksi, annetaan some-yhteisön arvioitavaksi ja työstettäväksi.

Valtion ja mikseipä myös yksityisen yritysmaailmankin puolella käydään paljon keskustelua siitä, mikä on yksisyisminän ja työssäolominän välinen suhde somessa. Minun kokemukseni on, että näitä ei voida erottaa, vaikka haluttaisiinkin.

Miksi? Koska tällöin sanoman uskottavuus ja luottamus yhdessä tekemiseen vähenee. Ei Kaarnakaan johtanut joukkojaan suon yli kapteenina vaan sinä persoonana, jona alaiset olivat oppineet hänet tuntemaan päivittäisessä koulutuksessa. Kaarnan kaaduttua Kariluoto ei olisi peloltaan lähtenyt johtamaan hyökkäystä, jos hän ei olisi oppinut luottamaan Kaarnan tilanteenarviontiin ja johtamiskykyyn henkilönä, ei kapteenina.

"Sanokaa mitä sanotte...tankki se on...".