Kuuntelen Miles Davisin hienoa My Happy Valentine- konserttijulkaisua vuodelta 1964. Olen aina halunnut soittaa jazz-bändissä, mutta en ole opiskellut riittävästi improvisaation jaloa taitoa. Sen kuitenkin tiedän, että jos olisin sen tehnyt, tietäisin paljon enemmän verkostotoiminnan syvimmästä olemuksesta.
Milesilla on orkesterissaan itsensä lisäksi neljä muuta soittajaa: pianisti, basisti, rumpali ja saksofonisti.. Otetaanpa levyltä All Blues-kappale analysoitavaksi. Se alkaa bassoavauksella duu-du-duu-du-duu-du-duu-du, johon liittyy piano soinnutuksellaan ja saksofoni obligatollaan, rumpujen kehitellessä hi-hatilla omaa teemaansa. Lopulta Milesin trumpetti astuu mukaan kuvaan, ja jatkaa vielä hetken aikaa kappaleen ”sävellettyä” osuutta. Tässä vaiheessa kaikki muusikot tietävät 1) kenelle soitetaan 2) miksi soitetaan 3) mikä on soitettava kappale ja sen historia 4) mikä on kappaleen soinnutus ja 5) miten alkustemma soitetaan yhdessä.
Sitten se alkaa. Miles siirtyy aidan toiselle puolelle. Kukaan ei ole soittanut seuraavaa improvisaatiota samalla tavalla ennen eikä sen jälkeen, ei edes hän itse. Enkä tarkoita että se olisi hyvä tai huono. Se nyt vain on Carpe Diem. Tässä vaiheessa testataan muiden muusikoiden taito seurata maestroa. Kaikkien tulee kuunnella herkällä korvalla Milesin soittamista. Heidän tulee pyrkiä ennakoimaan mitä tulee seuraavaksi, jotta he pystyisivät tukemaan ja vahvistamaan improvisaatiota omalla improvisoinnillaan. Tässä hommassa pitää olla täydellisesti läsnä ja verkottua sekunnin sadasosissa muiden muusikoiden kanssa.
Peruskompin osalta avainasemassa on basistin ja rumpalin yhteistyö yhdistettynä kulloiseenkin improvisaatioon. Seuraavana onkin vuorossa pianistin osuus. Tässä vaiheessa kappaletta ei enää juurikaan tunnista alkustemman teokseksi. Soinnuistakin on jäljellä vain pieniä rippeitä (A13, DDim, C7-9 jne.). Jos jokin soittaja nyt tippuu kelkasta, vaikea on uskottavasti nousta enää takaisin.
Kun on intohimoa, ei tarvita motivaatiota. Tätä vapaaehtoisen verkottumisen intohimoa löytyy hyvissä jazz-bändeissä. Vaikka Kari Peitsamokaan ei löytänyt jazzin syvintä olemusta, se antaa kuitenkin meille esimerkin siitä, mitä verkostoituminen tarkoittaa. Onko teillä muita analogioita, jotka auttaisivat ymmärtämään ja kehittämään verkostoissa toimimista?
Lisäisin oheiseen rinnastukseen vielä yhden, pienen nyanssin. Vaikka solisti / bandin johtaja johdattelee kokoonpanoansa tunnelmiensa mukaisesti aina uusiin sfääreihin - ja osaava kokoonpan näin saumattomasti tekeekin, saa solisti ainakin osan innoituksestaan nimenomaan osaavalta tukijoukoltaan - ja tietysti yleisöltä. Tie on kaksisuuntainen - ja niin se taitaa olla verkostotoiminnassakin ;)
VastaaPoistaKalle
Tämän takia jazz on parasta livenä - kuten verkostotoimintakin.
PoistaTuo bänditoiminta on hyvä verrokki. Itsekin nuorempana (huomattavasti nuorempana) soittohommia harrastelleena muistelen kuinka siinä ei tarvittu apuvälineitä, kun kaikki puskivat samaan suuntaan ilman että siitä tarvitsi pitää saarnoja. Samankaltaista henkeä oli havaittavissa myös jalkapallojoukkueessa. Siinä oli jo kuitenkin sen verran enemmän porukkaa, että syntyi pieniä "klikkejä", mutta kyllä kaikki kuitenkin tavoittelivat aina voittoa ja nimenomaan yhdessä. Näissä molemmissa, siis bändissä ja fudisjoukkueessa tämä yhteistyö tapahtui ilman erityisiä työkaluja tai edes motivointia. Se oli sisäänrakennettua. Ja mikä hienointa, sitä verkostoitumista tapahtui myös muiden bändien ja joukkueiden kanssa.
VastaaPoistaMitä tälle yhteiselle tavoitteelle ja ajattelulle tapahtuu kun kävelet sisään työpaikan ovesta?
Olisiko niin, että se suurin ero verrattaessa työtä harrastuksiin, on taloudellinen riippuvuus. Työelämässä varmistellaan, ei heittäydytä.
Etenkin nyt, kun paradigmamuutos on tapahtumassa, pitää olla uskallusta myös työelämässä heittäytyä uuteen mahdollsuuteen. Tässä hyvä esimerkki sähköpostien kyseenalaistamisesta - http://www.youtube.com/watch?v=gnv6K5JmpTM&feature=share
Poista